Yllätysmatka Kiinaan – Shanghai 8 tunnissa

Korkein pilvenpiirtäjä ei mahtunut kuvaan.

Pari päivää ennen Thaimaan matkaa halpalentoyhtiö perui alkuperäisen lentovuoromme ja välilasku Shanghaissa venyi kolmesta kahdeksaan tuntiin. Onneksi Pudongin lentokentältä saa poistua kolmeksi vuorokaudeksi ilman Kiinan viisumia, jos kyseessä on välilasku. Niinpä pakkasimme varalta mukaan rantakamppeiden lisäksi villapipon, vaikka luin jostain että kolmasosa Pudongin kentälle laskeutuvista koneista on yli 45 minuuttia myöhässä.

Meidän koneemme oli myöhässä vain puoli tuntia, ja laskeuduimme Shanghaihin 11.30. Passitarkastaja leimasi vauhdikkaasti maihinnousukortit, passin ja lentoliputkin, joten meillä oli melkein viisi tuntia aikaa seikkailla kaupungissa ennen kuin olisi viisasta palata takaisin. Kiina on aina edustanut minulle jotain kaukaista ja mystistä ja oli huikea tunne päästä pois lentokentältä. Koska aika oli niin rajallinen, ostimme liput luotijunaan. Seitsemässä minuutissa levitoimme kaupungin laidalle, jossa vaihdoimme vaivattomasti halpaan metroon.

Maglev-junaradan pituus on reilut 30 kilometriä ja huippunopeus näytti olevan 301 km/h.

Bling, kakkukahvila

Kaikki oli suunnilleen sellaista kuin olisi voinut odottaa; kuten Japanissa, mutta leveämpää, tylympää ja tuhruisempaa. Me näimme kaupungista tietenkin vain yläluokkaisen Pudongin bisnes- ja turistikuplan. Kaikkialla oli rakennustyömaita ja kaupunkiin tuntui nousevan vauhdilla uusia junaraiteita, valtavia lähiöitä, ostoskeskuksia ja pilvenpiirtäjiä. Kadut olivat leveitä, lakaistuja ja mittasuhteet valtavia. Korkeat toimistorakennukset reunustivat jokea, jonka liejuisessa vedessä seilasi loppumaton virta jätteenkuljetuslauttoja. Pudongin jokainen ovi tuntui johtavan kimaltelevaan ostoskeskukseen. Niissä oli lähinnä merkkiliikkeitä ja hinnat olivat jopa kalliimpia kuin Tokiossa. Käytimme kaikki lentokentällä vaihtamamme yuanit (n. 50 euroa) viimeiseen kolikkoon asti. Siltikin jäi vähän nälkä.

Olimme takaisin kentällä noin kaksi tuntia etuajassa. Auringon laskiessa kaupungin samusumu tunki sisään terminaalin ja teki lukemisesta epämiellyttävää. Oli ihanaa nousta koneeseen, saada hyvää vihreää teetä ja jättää pakokaasut taakse.

Pearl Tower on Pudongin kuuluisin maamerkki.

Ostoskeskuksen vieressä pieni pyhättö

Nyytti

Bondin edustalla seilaa jätekuljetuslauttoja. En haluaisi pudota tähän jokeen.

Taustalla rakennetaan pilvenpiirtäjää

Luminarie 2013

Luminarien pääaukio 2013

Kuorolaulua kaiuttimista, värillisiä hehkulamppuja, ruokakojuja, väentungosta – sitä on vuotuinen Koben Luminarie. Ensimmäisen kerran tapahtuma järjestettiin 1995 alle vuosi sen jälkeen kun maanjäristys pyyhkäisi kaupungin maan tasalle. Italiasta lahjoituksena saadut valokaaret symboloivat tulevaisuutta: kaikkialta maailmasta virtaavaa myötätuntoa, yhteishenkeä, viimeinkin toimintakuntoista sähköverkkoa, jälleenrakennusta, ensimmäisiä turisteja, vainajien muistoa ja ylipäätänsä toivoa pimeinpänä vuodenaikana.

Ruokakojuja puistossa.

Sittemmin tapahtuma on houkutellut kaupunkiin satoja tuhansia turisteja joulukuun puolenvälin tienoilla. Vaikka tapahtuma on ehkä menettänyt ajan kuluessa alkuperäistä tunnelmaansa, lamppusarjat olivat luultavasti yksi onnistuneimmista katastrofiavustuspaketeista pitkällä aikavälillä. Niillä on varmasti maksettu korjauksiin kuluneita pankkilainaeriä ja tuettu paikallisia matkailu- ja ravintolayrittäjiä.

“Nättiä!”-huudahduksista päätellen kävijät saivat yhä sen mitä tulivat hakemaan paistettujen nuudeleiden ja karamelliomenoiden ohella. Sietää tosin ollakin nättiä, sillä Jarnon työkaveri kertoi jonottaneensa yli tunnin päästäkseen kävelemään alueelle valaistua ostoskatua pitkin. Me oikaisimme valokujalle puolesta välistä sivukadun kautta.

Aukio sisäpuolelta.

Luminariessa on arviolta yli 200 000 käsin maalattua hehkulamppua, jotka järjestetään joka vuosi vähän eri tavalla.

Muutama ranskanperuna.

Kävimme Jarnon kanssa perehtymässä Hanshinin maanjäristykseen perusteellisemmin Kobe Earthquake Memorial Museumissa. Pääsylippuun kuului kolme elämyksellistä lyhytelokuvaa, joista ensimmäisessä Kobe tuhoutuu reaalikokoisena kaaoksisen valonvälkkeen ja pelottavan bassorytinän säestämänä. Toinen elokuva kertoo tapahtumista järistyksen jälkeen ja kolmas on 3D-dokumentti Toohokun katastrofista. Vaikka osa museon materiaaleista on vain japaniksi, elokuvia varten saa korvanjuureen kiinnitettävän radiokääntäjän. Museossa on rajattomat määrät valokuvia, tietoiskuja ja evakuointikokemuksia Hanshinin maanjäristykseen ja sen jälkihoitoon liittyen. Parasta antia on englantia puhuva vanhempi henkilökunta, josta moni on kokenut suuren maanjäristyksen itse ja vastailee mieluusti kysymyksiin. Sääli, että kävijäkunta tuntui koostuvan vain museon läpi juoksevista koululaisryhmistä.

Pienoismalli raunioista.