Abel Tasmanin rantapolku.
Aikoja ja tapoja
Oli heinäkuun alku, keskitalvi. Hostelleissa lämpöpuhallin oli ajoitellen yhtä tehokas kuin kynttilä ja yksinkertaisista ikkunalaseista kävi hyinen veto. Pohjoismaiden kolminkertaiset ikkunalasit olivat kaksinkertaisista laseista haaveilevien keskuudessa urbaani legenda, ja nelinkertaisille vain naureskeltiin. Keskuslämmitys oli tietystikin yhtä ennenkuulumaton ajatus, eivätkä takat olohuoneissa olleet vain koristeita. Yöbussissa Aucklandista Wellingtoniin bussikuski ilmoitti, ettei lämmitys toimi kuin linja-auton etuosassa. Neljä vaatekerrosta riitti juuri ja juuri.
Toisaalta olimme kuin muumit talviunelta herätettyinä, uudessa ja ihmeellisessä maassa. Aamukaste tiivistyi kuuraksi ylängön pensaisiin ja suli kuumien lähteiden höyryissä. Jaoimme kultaiset hiekkarannat muutaman oudon linnun kanssa ja rentouduimme meitä varten puhdistetussa ja lämmitetyssä paljussa. Bonuksena saimme useamman matkan ja majoituksen puoleen hintaan ja pystyimme valitsemaan parhaat päältä. Silti matkustaisin Uuteen-Seelantiin ehkä uudestaan kesällä tai välivuodenaikoina, sillä kaikkein jylhimpiin maisemiin ei ollut menemistä ilman jäähakkuja. Pelkkä ajatus suosituista benji- tai tandemhypyistä sai hytisemään, eikä se johtunut korkeanpaikan kammosta.
Muumimamman näkinkenkä, Abel Tasman.
Japanin jälkeen uusi-seelantilainen tuttavallisuus tuntui vaivalloiselta. Yksi puheenvuoro ei riittänyt tervehtimiseen, koska ventovierailtakin piti kysyä kuulumiset. Välillä välittömyys yhdistettynä sarkasmiin vaikutti sivustaseuraajasta jopa ilkeältä: bussikuski ihmetteli mikä matkustajissa oli vikana, kun he eivät löytäneet istumapaikkaa ja toinen selitti kärsivällisesti “There are no toilets here, dear”.
Jos minulta kysytään, vieraiden ihmisten kutsuminen kultaseksi pitäisi kriminalisoida. Niin on Uudessa-Seelannissa jo tehty pyöräilykypärättä ajamisen ja bussissa turvavöittä istumisen suhteen tuntuvien sakkojen uhalla. Maahan ei myöskään saa tuoda mutaa tai likaisia telttakeppejä. Ne puhdistetaan ilmaiseksi, nopeasti ja tehokkaasti tullissa. Tulokaslajien ja rottien torjunta on lähellä luonnonrakkaiden uusi-seelantilaisten sydäntä.
Kaupungit ja höyryävät ruokapadat
Uuden-Seelannin kaupungeille emme uhranneet montaa päivää, sillä aikaa kahdessa viikossa oli muutenkin liian vähän. Pikkukaupungit näyttivät villin lännen uudisasukaskyliltä, mitä ne tietysti ovatkin. Pohjoisen suuri Auckland ja pääkaupunki Wellington olivat lähinnä omakotilähiöitä, joissa englantilaiset puuhuvilat levisivät vihreillä kukkuloilla silmänkantamattomiin. Aucklandissa seilasimme lahden yli yläluokkaiseen Devonportiin, jossa entisissä puolustusbunkkereissa järjestettiin jazz-iltamia ja leikittiin hippaa kuin Suomenlinnassa. Wellingtonin kuuluisassa ja ilmaisessa Te Papa -museossa tutustuimme vähän myös Maori-kulttuuriin, josta ikävä kyllä jäivät väsyneeseen mieleen vain esi-isät, simpukkasilmät, sukujuuret, veneet ja vielä kerran esi-isät. Pimeässä auditoriossa nukuimme hyvät päiväunet yölennon ja yöbussin jälkeen.
Vähittäistarvikekaupassa vallitsi kahden ketjun monopoli kuten pienissä ja syrjäisissä maissa on ilmeisesti tapana. Keskustojen katukuvassa vuorottelivat kahvilat, retkeilytarvikekaupat ja sushiluukut. Englanninkielisen Oseanian kahvijuoman, tiiviistä maitovaahdosta ja kahvilitkusta rakennetun flatwhiten hinta vaihteli 6 dollarista Burger Kingin dollariin. Japanilaista ruokaa oli tarjolla paikoin enemmän kuin Japanissa ja makirullat olivat järkälemäisiä. Brittiläinen kulttuuriperinne näkyi suklaana karkkihyllyssä, suolaisina piirakoina ja Fish&Chips-annoksina kiinalaisten leipomoiden ruokalistoilla. Ravintoloissa syöminen oli melko kallista japanilaisittain, mutta yhtenä iltana kävimme ruokakaupassa ja söimme herroiksi – puoli kiloa kananmaksaa noin 0,60 eurolla. Ei tee kananmaksaa vieläkään mieli, vaikka se gourmeeta Japanin grillilihatiskissä onkin.
Hau hau, kot kot
Etelä-Saarelle matkustimme lautalla, jonne mennessä rinkat piti kirjata ruumaan. Luimme hostellin kirjavaihdosta saatuja romaaneja, söimme eväskiivejä ja katsoimme kun vihreät saaret lipuivat ohi. Eteläsaarella meitä oltiin vastassa Nelsonissa, jonka lähistöllä asuimme muutaman päivän pienellä farmilla. Maksoimme majoituksen ja lampaankyljykset kitkemällä rikkaruohoja, kääntämällä kukkapenkin ja aitaamalla kanalaa. Kanat tulivat huolestuneena kotkottamaan ja näykkimään Jarnon sormia, kun hän tukki niiden pakotien vihannestarhaan. Opimme tunnistamaan jalopuun männystä halon painon perusteella ja maistoimme puutarhassa viljellystä viljasta pantua olutta takkatulen loimussa.
Isäntäperheeseen kuului pariskunta ja emännän omassa tuvassaan asustava äiti. Pariskunta oli päivätyössä muualla, joten vietimme eniten aikaa perheen sekarotuisen ja viisaan paimenkoiran ja vanhanemännän kanssa. Jälkimmäinen kamppaili syöpähoitojen kanssa ja pysyi niistä ja puulämmitteisestä mökistä huolimatta pirteänä pelkällä raakaruualla ja villiyrteillä. Koira seurasi meitä kaikkialle ja olisi kovasti halunnut leikkiä siitä täysin välinpitämättömien kanojen kanssa. Sadepäivinä siivosimme ja maalasimme lipaston. Iltaisin katsoimme televisiosta paikallista Unelmakämppää ja Uutisvuotoa. Saimme myös käydä syöttämässä heinää naapurin lampaille ja pyöräillä viinitarhojen poikki.
Tarpomista
Isäntäpariskunta vei meidät noin tunnin ajomatkan päähän Kaiteriterin kesäparatiisirannoille, jossa majoituimme talvidiilihinnalla motellissa. Aikaerosta johtuen heräsimme hyvissä ajoin ennen kuin aurinko nousi horisontista ja kärytimme aamiaista pannulla niin että palohälytin tärisytti ikkunoita. Matkamme jatkui Abel Tasmanin kansallispuistoon. Reitti oli vähän mutainen, mutta muuten polkua olisi voinut ajaa kaupunkipolkupyörällä. Jättiläissaniaiset heiluivat tuulessa ja meri kimmelsi turkoosina. Nukuimme teltassa ylitettyämme kilometrin verran laskuveden alta paljastunutta merenpohjaa. Osa matkasta täytyi tehdä paljain jaloin. Hiekka oli täynnä teräviä simpukoita ja merivesi oli noin kymmenasteista. Vastarannalla oli laiva kuivalla maalla, ja mieleen nousi auttamatta Muumipeikko ja pyrstötähti kaukaisten vuorten kohotessa taustalla.
Paluumatka Pohjois-saarelle oli myrskyinen. Suuri osa lautan kanssamatkustajista näytti voivan pahoin. Laivan henkilökunta jakoi ihmisille jääpaloja, sillä ruumiinlämmön aleneminen helpottaa oloa. Sateen raivotessa Wellingtonissa pysyttelimme hostellissa lautapelejä pelaten ja mäkäränpuremia ja rakkoja laastaroiden. Viimeisessä kohteessa, sopivasti matkan varrele sattuneessa Taupossa, oli jo onneksi parempi sää. Vuokrasimme hostellista maastopyörät ja ajoimme, tai no lähinnä talutimme ne jalat tutisten ja hitaita vaihteita kiroten, aamutuimaan läheisille magmakentille. Karuilta Mordorin ylängöiltä virtaava joki koskineen oli kirkas ja sininen, ja 38 asteisessa purossa pohkeet saivat hyvää hierontaa.
Viimeisenä yönä heräsimme neljän aikoihin Aucklandissa hostelliksi muutetusta kartanosta. Oli viimeisen valomerkin aika ja muutama juhlija olisi halunnut ruveta juttusille raahatessamme rinkoja bussipysäkille, samoin kuin kolme parrakasta intialaista taksikuskia. Lentokentällä lähtevien lentojen opastetaulu kehotti rentoutumaan.
Thank you. No worries.
Kosumosu 